Minna Mäkelä ja LapCI ry: muistoja vuosien varrelta


Kuvassa neljä ihmistä poseeraa kameralle

Tänä keväänä yhdistyksen puheenjohtajan pallilta väistynyt Minna Mäkelä on ollut LapCI ry:n toiminnassa mukana jo yli vuosikymmenen. Sinä aikana hän on nähnyt jos minkälaisia muutoksia tapahtuvan niin yhdistyksen sisällä, sisäkorvaistutetta ympäröivissä keskusteluissa kuin myös SI:ta käyttävissä lapsissa. Tässä jäähyväiskirjoituksessaan Minna muistelee LapCI ry -taipalettaan sekä jäsenenä että hallituslaisena.

Sisäkorvaistute ja muuttuneet käytännöt

Hei kaikille! Takanani on 13 vuotta LapCI ry:n hallituksessa, joista viimeiset 7 vuotta puheenjohtajana. Olen päässyt seuraamaan kuuloalan muutoksia ja osallistumaan moniin mielenkiintoisiin keskusteluihin. Kun perheemme tuli mukaan toimintaan, Suomessa oli käytäntö, että lapset saivat pääsääntöisesti yhden sisäkorvaistutteen. Murros oli kuitenkin alkamassa ja me vanhemmat halusimme omalta osaltamme olla mukana viemässä viestiä kahden sisäkorvaistutteen tuomista eduista. Sinnikäs työ palkittiin, ja tänä päivänä lapset yleensä saavat kaksi istutetta suoraan eikä kukaan varmaan enää kyseenalaista kahden korvan etuja suhteessa yhdellä korvalla kuulemiseen.

Vastakkainasettelu keskusteluissa

Sisäkorvaistutteet ja viittomakieli on myös ollut aina polttava aihe. Tuolloin alkutaipaleella ei samoissa tapahtumissa oikeastaan edes puhuttu istutteista ja viittomakielestä. Itselleni aihe on ollut herkkä ja henkilökohtainen. Tietämättä tulevasta olisin aikoinaan opiskellessani halunnut opiskella viittomakieltä, mutta johtuen muista kurssivalinnoista tämä ei ollut mahdollista.

Kun sitten syntyi kaksi kuuroa lasta koin itsestäänselvyytenä, että halusin opiskella myös viittomakieltä. Ja tällöin hämmästyin, kun sain joitakin ikäviä kommentteja: ”Miksi opiskella uusi kieli, kun olette valinneet sisäkorvaistutteet ja puheen?”

Nurinkurisinta lienee se, että näitä kommetteja tuli sekä tutuilta sisäkorvaistutepiireissä että uusilta viittomakielisiltä tuttavuuksilta. Mutta päätimme olla välittämättä ja jatkoimme, ja koen edelleen valinnan olleen oikea meidän perheelle. Olen tästä syystä pyrkinyt myös tekemään yhteistyötä laajasti, koska koen, että haluan olla mukana tarjoamassa perheille erilaisia mahdollisuuksia sekä auttamassa heitä löytämään ne omat toimivat mallit. Aiheena tämä tulee varmasti aika ajoin nousemaan esiin, mutta toivon, että hyvässä hengessä voidaan jatkaa keskusteluja monelta kantilta.

Kuvassa Minna Mäkelä SI:ta käyttävä lapsi sylissään, ympärillä ihmisiä ja vieressä lääkäri.

Yhdistys ja sen kehitys

Siinä missä omat lapseni ovat näiden vuosien aikana kasvaneet, niin on myös yhdistys. Tullessamme mukaan yhdistyksessä oli vain yksi työntekijä. Toiminta oli pienimuotoisempaa, mutta rohkeudella ja sitkeydellä olemme saaneet paljon aikaan. Olen varmasti mennyt laskuissa sekaisin, mutta meillä on ollut onni löytää monta mahtavaa työntekijää, jotka ovat kukin tuoneet oman osaamisensa mukaan toimintaan. Suurin ponnistus, jonka tahdon nostaa esiin, on vuonna 2017 järjestetty Euro-CIU symposium.

Muistan edelleen, kuinka Leena soitti vastaavasta tapahtumasta muutamaa vuotta aiemmin: “Me luvattiin että voidaan järjestää tämä Suomessa 2017!”

Ja pian tämän puhelun jälkeen sekä hän että minua edeltänyt puheenjohtajamme Lasse ilmoittivat olevansa muuttamassa Singaporeen. Mutta jälleen onni oli puolellamme. Leenaa tuli sijaistamaan Ulla, joka ihailtavalla järjestelmällisyydellään vei projektin loppuun. Siinä vaadittiin paljon meiltä kaikilta järjestelyissä mukana olleilta, mutta lopputulos oli onnistunut. Mutta aivan yhtä tärkeitä ovat olleet kaikki perheille ja jäsenillä suunnatut tapahtumat joiden avulla olemme halunneet ohjata perheitä elämään omannäköistään elämää, kokeilemaan asioita ja luottamaan, että kaikesta selviää. 

Kuvassa Minna Mäkelä koettaa seisoa segwaylla Ullan auttaessa. Takana seisoo myös pari muuta henkilöä

Musiikista ja vertaistuen voimasta

Kuvassa Musaleiriläisiä soittamassa bändissä

Minulle musiikki on ollut aina tärkeää. Yksi vaikeimmista ajatuksista kuulovammaisen lapsen vanhempana on ollut se, että ”mitä jos lapseni ei voi nauttia musiikista?” Niinpä olen ollut mielelläni mukana suunnittelemassa ja toteuttamassakin musiikkipajoja, joista myöhemmin on muodostunut yksi toimintamme peruskivistä bänditoiminnan ja nyt myös CIsumusan saralla. Muistan odottaneeni innolla, milloin omat lapset pääsevät bändileirille mukaan. Ja kyllä, he nauttivat musiikista ja ovat monena vuonna odottaneet uudelle leirille pääsyä yhdessä ja erikseen.

Koska vertaistukea ja sen merkitystä ei voi jättää mainitsematta, otetaan se viimeiseksi aiheeksi. Olen tavattoman kiitollinen kaikista kohtaamisista, mitä näihin vuosiin on mahtunut. Ihmisistä, jotka ovat olleet polulla pidempään ja jakaneet jotakin omastaan meille; ja uusille perheille, jotka uuden edessä ovat uskaltaneet ottaa yhteyttä ja päästäneet meidät elämäänsä kertomaan, että tästäkin selviää. Hallituksessa on ollut niin monia jäseniä minun urani aikana etten voi jokaista yksitellen kiittää. Kuten mottomme on kuulunut, ”Yhdessä olemme enemmän”: se pätee myös hallitukseen. Ei yhdistyksessä puhu vain puheenjohtaja, vaan me yhdessä olemme saaneet kaiken tapahtumaan. Kulunut vuosi toi omat muutoksensa yhdessä tekemiseen, mutta siitäkin selvittiin. Ja nyt haluan toivottaa Janetille ja muille työntekijöillemme hyvää jatkoa. Jatkakaa ja tehkää rohkeasti kuten tähänkin asti ollaan tehty. Ja Alille sekä uudelle hallitukselle sydämellistä onnittelut, jatkakaa keskusteluja hyvässä hengessä ja meille kaikille hyvää tavoitellen! Vaikka urani yhdistyksen hallituksessa on ohi, aina saa nykäistä hihasta tai tökätä somessa, sillä aion jatkaa LapCI ry:n vertaistukijana. Mottoni on edelleen: yhdessä me tässä olemme.

Heippa ja kiitos,
Minna Mäkelä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.