Jos minun pitäisi nimetä yksi paikka, jossa olen saanut hengähtää, se olisi kuuloalan järjestöjen toiminta. Olen kulkenut niiden mukana niin kauan kuin muistan. Lapsena se tarkoitti perhosia vatsassa, kun pakkasin tulevaa viikkoa varten. Nuorena se oli turvasatama, ja aikuisena siitä on tullut myös työ ja tapa antaa takaisin.
Tapahtumissa oli aina sama pieni ihme. Kun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse selittää kaikkea alusta asti, hartiat laskevat. Monelle meistä kuuroista ja huonokuuloisista arki on jatkuvaa sovittamista. Se näkyy kuuntelemisena, lukemisena, keskittymisenä ja ennakointina. Minulle se oli sitä erityisesti nuorempana.
Joskus ajatus siitä, että leirillä oltaisiin yön yli, tuntui mahdottomalta. Kesänä ennen peruskoulun aloittamista vanhempani laittoivat minut ja veljeni kahdelle tavalliselle päiväleirille. Toisessa tutustuttiin viikon aikana urheilulajeihin, toisessa vietettiin aikaa luonnon helmassa. Jotenkin ne jäivät etäisiksi.
Olin juuri edellisenä keväänä saanut toisen sisäkorvaistutteen. Alakoulussa vastustin vasemmanpuoleisen sisäkorvaistutteen käyttämistä, koska sen ääni tuntui ärsyttävältä ja vieraalta. Minun oli vaikea hyväksyä, ettei kuuleminen sillä heti kuulostaisi samalta kuin toisella, joka on ollut minulla vauvasta asti. Hälyssä ja porukassa en saanut kiinni juuri mistään, ja se teki ryhmätilanteista nopeasti raskaita. Silloin sitä alkaa huomaamattaan vetäytyä sivuun, vaikka haluaisi mukaan.
Sitten tuli kesä 2014. Sinä kesänä meidät ilmoitettiin sekä viittomakielispainotteiselle Suomenlinnan leirille että Kuuloliiton leirille Saloon.
Suomenlinna toivotti meidät tervetulleeksi suomalaisella kesällä. Koko ajan oli vähintään harmaata, ja välillä satoi. Siitä huolimatta minulle avautui yhteisö, jota olin aiemmin katsonut vain etäältä. Se oli todellinen käännekohta. Tapasin siellä yhden hyvistä ystävistäni. Meitä yhdisti se, että pidimme molemmat televisiosarjoista Simpsonit ja Family Guy. Olimme tunteneet jo lapsesta saakka, mutta kumpikaan meistä ei muistanut sitä. Ei ihme, että jo silloin tuntui siltä kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Leiristä on edelleen Yle Areenassa video viittomakielisistä uutisista.
Kesä 2014 päättyi Salon leiriin. Aurinkoisen viikon teemana oli aikamatkustus. Vehreällä nurmikolla kuljettiin sivilisaation alkuhämärästä nykypäivään. Antiikin Roomassa kohtasimme Julius Caesarin ja Marcus Brutuksen. Välissä vaahtomuovimiekkojen kalske vei leiriläiset keskiajalle. Loppusuoralla meille saapui Kaukoidästä sensei tasapainottelemaan nuoralla.
Kun viikko oli taputeltu, oli aika lähteä kotiin. Muistan puhuneeni koko kotimatkan siitä, miten haluaisin takaisin. Ehdotin palautteessa ohjaajillekin, että leiri voisi kestää ensi kerralla kaksi viikkoa. Se kertoo aika paljon.
Nuorena identiteetin kannalta ratkaisevinta oli nähdä muita kaltaisiani. Kuuloalan järjestöt toimivat meille kohtaamispaikkana, koska muuten tapaaminen olisi Suomen kokoisessa maassa usein hankalaa.
On eri asia tietää teoriassa, että on olemassa muita kaltaisiani, kuin seistä huoneessa, jossa jokainen jakaa samoja kokemuksia. Välillä olen ollut helpottunut tajuttuani, etten ole asioiden kanssa yksin.
Tapahtumat ovat olleet minulle myös paikka käyttää toista äidinkieltäni. Arjessa käytän viittomakieltä pääosin perheen ja muutaman ystävän kanssa. Parasta on se, että ystävät, joiden kanssa viiton, ovat löytyneet nimenomaan järjestötoiminnan kautta.
Silloin, kun en vielä kiertänyt tapahtumia ympäri vuoden, kesäleirit olivat vuoden kohokohta. Keskikesään sijoittuvaa leiriä odotin aina. Niissä porukka kerättiin kasaan, vaihdettiin kuulumiset ja tutustuttiin uusiin kasvoihin, joita ilmestyi joka kesä lisää. Piiriin saattoi tupsahtaa myös niitä, joita ei ollut näkynyt vuosiin. Se tiivistää jotain olennaista. Vaikka elämän laineet ohjaavat meitä välillä eri suuntiin, yhteys löytyy yllättävän helposti uudestaan.
Yhden lastenleirin lopussa kaverini kysyi ohjaajilta, olisiko hän tervetullut ensi vuonnakin. Hän tiesi olevansa jo liian vanha. Vastaus oli ikävä kyllä kieltävä. Emme nähneet toisiamme muutamaan vuoteen, kunnes eräänä päivänä nousin Helsingin Rautatientorilla junaan kohti Tamperetta, ja hän istui viereisellä paikalla. “Viime kerrasta on jo aikaa”, hän totesi lakonisesti. Edessä oli LapCI ry:n viikonloppukurssi teini-ikäisille. Aloimme sen jälkeen taas pitämään yhteyttä.
Seuraavana kesänä, vuonna 2018, lähdimme Iso-Britanniaan hänen, kahden muun sisäkorvaistutetta käyttävän nuoren sekä kahden huoltajan voimin edustamaan Suomea European Friendship Weekille (EFW). Paikalla oli sisäkorvaistutteiden käyttäjiä monesta Euroopan maasta. Olin hämmästynyt siitä, miten yksi yhteinen asia yhdisti meitä, vaikka elämä eri kulttuureissa oli muuten täysin erilaista.Lensimme Manchesteriin ja jatkoimme junalla Leedsiin. Sieltä siirryimme taksilla majoitukseen St. Johnin katoliseen kuurojen kouluun Boston Spassa. Olin juuri menossa yläasteelle, eikä englannin taitoni ollut erityisen vahva, mutta siinä porukassa kynnys käyttää englantia oli matala.
Aluksi olimme stereotyyppisinä suomalaisina sisäänpäin suuntautuneita. Päivien kuluessa lämpenimme tutustumaan muihin nuoriin. Pääsimme kierrokselle hiilikaivokseen, teimme päivävisiitin Leedsin naapurikaupunkiin Yorkiin ja yhtenä päivänä vaelsimme Yorkshiren upeilla kukkuloilla. Viikon päätteeksi olimme kuin hitsautuneet yhdeksi porukaksi.
Palasimme Helsinki-Vantaan lentokentälle yhtä kokemusta rikkaampina. Matkalta jäi myös kavereita, joiden kanssa pelasin videopelejä ja viestittelin pitkään. Suunnittelimme tapaamista Suomessa, mutta korona myöhemmin pyyhki suunnitelmat pöydältä.
Olin yläasteella, kun pandemia laittoi kaiken kiinni. Tunsin noihin aikoihin usein ulkopuolisuutta. Poikkeustilasta huolimatta järjestötoiminta sai pyöriä jokseenkin tuttuun tapaan, vaikka muutamia leirejä peruttiinkin. Kesälle ja syksylle osuneet tapahtumat olivat minulle tukiverkko. Seurasin niitä järjestöjen tiedotuskanavista ja merkitsin päivät kalenteriini.
Tiesin, että on olemassa paikka, jossa minun ei tarvitse ponnistella tullakseni ymmärretyksi. Se tieto kantoi arjessa yllättävän pitkälle.
Heinäkuussa 2022 sain itsekin jalkani oven väliin, kun osallistuin Virroilla Viittovat Perheet ry:n kurssille Nuorisokeskus Marttisessa. Sen jälkeen työkeikkoja on kertynyt ympäri Suomea eri järjestöille.Minulle tärkeintä on ollut ajatus siitä, että saan ojentaa eteenpäin sen soihdun, jota itse kannoin. Haluan, että nykyiset lapset ja nuoret saavat saman kokemuksen turvasta ja joukkoon kuulumisesta kuin minä sain. Kun on itse käynyt läpi tiettyjä vaiheita, toisia ymmärtää joskus ilman sanojakin.
Aikuisena myös dynamiikka muuttuu. Muistan, miten nuorempana kyselin yhdeltä ohjaajalta, missä osa leiriohjaajista on, kun heitä ei enää näkynyt. Hän vastasi viisaasti, että elämäntilanteet muuttuvat ja aikuisen arki vie aikaa. Nuorena olin kuvitellut, että ohjaajat ovat täysipäiväisesti olemassa meitä varten. Nyt ymmärrän paremmin, että toiminta elää ihmisten ajan ja jaksamisen ehdoilla.
Kuuloalan järjestöjen merkitystä on vaikea tiivistää yhteen lauseeseen. Olen saanut elinikäisiä ystäviä, vertaistukea, mahdollisuuden nähdä kotimaata ja maailmaa, kokeilla eri harrastuksia ja nyt aikuisella iällä jopa töitä. Silti tiivistäisin kaiken yhteen sanaan, ja se sana on yhteys. Yhteydestä muistuttaa myös Nokian vanha slogan, Connecting people.
Ehkä hienointa on se, että vuosien jälkeen saan olla itse rakentamassa samaa turvaa ja iloa toisille. Siksi toiminnan rahoitus on varmistettava myös tulevaisuudessa. Järjestötoiminta tarjoaa pitkäkantoista tukea, jolla on todellisia, myönteisiä seurauksia lasten ja nuorten elämään.
Kirjoittajana Oiva Salomaa.
Sosiaali- ja terveysjärjestöjen ansiosta monella meistä on ollut joku, joka tukee ja auttaa vaikeissakin elämäntilanteissa. Mitä jos kohta ei ole ketään?
Sote-järjestöjen valtionavustuksista eli STEA-avustuksista ollaan leikkaamassa ensi vuonna kerralla noin kolmasosa eli 84 miljoonaa euroa. Tämä ei käy: viime kevään kehysriihessä päätetyt 50 miljoonan euron lisäleikkaukset on peruttava.
Sote-järjestöt auttavat ja edustavat esimerkiksi lapsiperheitä, nuoria, vanhuksia, yksinäisiä, kriisejä kohdanneita, pitkäaikaissairaita, vammaisia ja kaikkien heidän läheisiään. Lisäksi sote-järjestöillä on tärkeä rooli edustamiensa ihmisryhmien äänitorvena.
Jotta kuulovammaiset lapset ja nuoret pääsevät jatkossakin osallistumaan Oivan tavoin vertaistoimintaan, on järjestöleikkaukset peruttava. Näytä tukesi sote-järjestöille ja kerro päättäjille, miten iso merkitys järjestöjen toiminnalla on ollut sinun elämässäsi. Varmistetaan, että kuulovammaisilla lapsilla ja nuorilla säilyy mahdollisuus tavata toisiaan, vahvistaa identiteettiään, käyttää viittomakieltä, saada kokea kuuluvansa joukkoon ja löytää elinikäisiä ystäviä muista vertaisista.
#KohtaEiOleKetään #Sotejärjestöt #budjettiriihi
Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *
Kommentti *
Nimi *
Sähköpostiosoite *
Verkkosivusto
Tallenna nimeni, sähköpostiosoitteeni ja sivustoni tähän selaimeen seuraavaa kommentointikertaa varten.
Lähetä kommentti
