Hiljaisuus ei ole pelottavaa

Elämänmittainen kokemus siitä, ettei aina kuule, on osoittanut seuraavia asioita: Moni kuuleva miettii, minkälaista on, kun ei kuule tai esimerkiksi näe mitään. Kaksi implanttia saatuani olen ollut täysin kuuro ilman laitteita. Sitä ennen kuulin toisella korvallani esimerkiksi saunassa vain, jos minulle puhuttiin huulet kiinni korvalehdessä. Tällöinkään ei ollut mahdollista nähdä huuliota. Nykyisin luen huulilta tai jos keskustelukumppani osaa viittoa, käytämme viittomia.

Jotkut vanhemmat pohtivat sitä, että säikähtäähkö lapsi, kun paristot tai akut loppuvat. Äitini on kertonut, että jo todella pienenä, alle kaksivuotiaana, toin oman kojeeni hänelle ja olin sanonut: “Puhe loppu.” Voin lohduttaa, ettei kuulemattomuudessa ole mitään pelottavaa tai epäluonnollista. Se on toinen, luonnollinen maailma meille lapsesta saakka vaikeasti huonokuuloisille. Saunassahan laitteita ei voi pitää. Harvat pitävät laitteita nukkuessaan. Huvipuistossakin otan laitteet taskuun, jos menen pää alaspäin tai vauhdilla meneviin laitteisiin. Itse asiassa kuulemattomuus on ainakin itselleni joissain tilanteissa jopa luonnollisempaa kuin kuuleminen.

Välillä tuntuu siltä, että on kiva levähtää ilman kuuloa. Tai keskittyä töihinsä ilman ilmastoinnin hurinaa, koneiden tai muiden ihmisten ääniä. Turvallisessa paikassa jopa liikenteessä kuten autossa istuessa tai jalkakäytävällä kulkiessa, saatan napsauttaa liikenteen melun pois päältä. Tämä vaatii todellista tarkkaavaisuutta, joten se ei ole yhtä rentouttavaa kuin paikallaan ollessa. Erikoisin paikka, jossa olen kuulemattomuuttani hyödyntänyt, on ollut erään koulun pääsykokeet. Ajaltaan rajoitettuihin tehtäviin sai keskityttyä paljon helpommin, kun ei tarvinnut kuunnella muiden yskimistä ja paperien rapinaa. Ajan päättymisen huomasi, kun vieressä olleet laskivat kynänsä pois ja nostivat paperit ylös.

Asun Valkeakoskella ja kuljen junalla töihin Helsinkiin. Jään Helsingistä palatessa Toijalassa pois. Toijala on pieni asema, joten samasta vaunusta ei välttämättä poistu muita matkustajia. Kerran minulle kävikin niin, että olin huomannut, kun juna lähti Hämeenlinnasta. Syvennyin sen jälkeen töihin implantin prosessorit pois päältä ja luulin, kun juna tuli asemalle, että se pysähtyi jonnekin keskelle metsää. Jonkin aikaa töitä jatkettuani, vilkaisin ulos ja tajusin että äkkiä kamat kasaan ja ULOS. Ovea kohti sännätessäni näin, että vihreä valo palaa yhä. Nappia painettuani ovi lähti aukeamaan, mutta noin kymmenen sentin jälkeen se lähti painumaan uudestaan kiinni, koska juna oli lähdössä eteenpäin. Takerruin oven reunaan kaksin käsin ja sain sen onneksi väännettyä vielä auki. Olisi muuten tullut lisäkerros Tampereen kautta kotiin!

Ulla Konkarikoski, LapCI ry:n toiminnanjohtaja, jolla on kaksi sisäkorvaistutetta