Tänä vuonna LapCI ry:n kantava teema on sisäkorvaistutetta käyttävien lasten ja nuorten identiteetti ja minäkuva. Teemaa mukaillen haluamme tänä vuonna tuoda esille sisäkorvaistutetta käyttävien nuorten omia kokemuksia heidän harrastuksistaan: siitä miten sisäkorvaistute on vaikuttanut harrastuksen aloittamiseen ja miten harrastus on taas auttanut nuoren itsetunnon ja identiteetin kehitystä vuosien varrella. Tällä kertaa vuorossa on Tomi, jonka osa saattaakin tunnistaa, sillä hän on toiminut useissa LapCI ry:n tapahtumissa ohjaajana!

Hei! Kuka olet?

Tomi, 21 vuotta, SI-käyttäjä.

Mikä on ollut suhteesi harrastamiseen lapsena?

Minua kannustettiin paljon lapsuudessa harrastuksiin. Pienempänä poikana pääsin kokeilemaan eri harrastuksia kolmen kuukauden välein. En tosin muista, mikä sen jutun nimi oli. Pääsin kokeilemaan kolme kuukautta karatea, uintia ja jalkapalloa. Minulla oli tuolloin vain vasemmassa korvassa sisäkorvaistute, ja uintini oli aika hiljaista opetusta. Paljon oli salibandya ystävien kanssa, minkä kautta pääsin sitten harrastamaan salibandya juniorijoukkueeseen. En koskaan päässyt B-tasoa ylemmäksi kuulovammani takia.  

Salibandya harrastin joukkueessa 14-vuotiaaseen saakka. 13-vuotiaana aloin soittelemaan alttosaksofonia, ja samalla olin kova videopelaaja.  

Mitä harrastat nyt?

Videopelit on olleet iso osa elämääni. Rakastan pelata, keskustella peleistä ja muutenkin käyttää aivoja strategioiden tekemiseen. Pelatuimpia ovat aika yleiset sotaräiskintäpelit. Junnuna tuli pelattua alle 12-vuotiaille tarkoitettuja pelejä, mutta (isän syytä) pelailin salaa K18-pelejä, kuten Battlefied 2:sta Playstation kakkosella. Siitä se sitten iskikin, ja tuli pelattua Playstation kolmosella Modern Warfare 3:sta paljon ystävien kanssa. Minecraft oli mukana myös. Kesäisin pelailu oli vähäisiä, kun oli menoa ja kavereiden kanssa hengaamista. Myöhemmin, kun Playstation 4 tuli kauppoihin, niin sitä pelatessa meni kesätkin silmänräpäyksessä. Paras aikaa oli kyllä hakkailla pelejä asuntovaunussa 15-vuotiaana.  

Alttosaksofonin soittamisen kautta innostuin musiikista, ja muuton jälkeen ja koronavuosien aikana innostuin musiikin tuottamisesta. Olen nyt neljä vuotta harrastanut sitä ja paljon olen tehdessä oppinut. Nykyään ei oikein liikunnallinen harrastus ole ensisijainen, koska on paljon töitä.

Musiikkia tehdessä olen huomannut, että molemmat sisäkorvaistutteet auttavat minua kuulemaan pienemmätkin äänen taajuudet.

Musiikki on ollut minulle todella suuri apu, ja hainkin Alkio-opistoon Hip hop -elementit-opintolinjalle. Odotan innolla, että pääsen tekemään uraa musiikin parissa (missä on isot riskit, mutta myös palkkio voi olla iso)!

Mitä harrastuksesi on antanut sinulle? 

Musiikin tuottamisessa parasta on se, ettei tarvitse paljon miettiä, kun voi vaan tehdä: Omatoimisesti ja totta kai myös uusien ihmisten kanssa. Kaikkea sitä on oppinut tekemään, mutta isoin asia on ollut oppia soittamaan erilaisia soittimia. Niitä ovat minulle olleet (järjestyksessä) alttosaksofoni, piano, kitara ja kalimba.  

Videopeleissäkään kuuloni ei ole ollut haaste. Olen kuitenkin joutunut muokkaamaan äänen voimakkuudet pelin asetuksista oikeille tasoille, jotta kuulen ystävien huudot pelin läpi. 

Musiikin tuottaminen on ihanaa puuhaa iltaisin, ja pelejä tulee silloin tällöin ystävien kanssa pelattua. Uskoisin, että sillä on suuri merkitys sen kannalta, ettei tunne yksinäisyyttä.  

Mitä terveisiä haluaisit kertoa kuulovammaisille lapsille, jotka miettivät harrastuksen aloittamista?

Nuorille ja lapsille totta kai ehdotan ensin pihalla pyörimistä ja sitä, että saa rauhassa etsiä oman harrastuksensa! Jokaisella meillä on kuitenkin oma mielenkiinnon kohde. Uskaltakaa kokeilla ja älkää pelätkö. Aina sitä ei voi tietää, mikä se oma juttu on. Huonojakin kokemuksia kannattaa olla, koska niistä oppii!

Kiitos haastattelusta, Tomi!

Psst! Lue myös Nean harrastushaastattelu tästä: lapci.fi/blogi/vieraskyna/harrastukset