Saimme kunnian haastatella pitkän uran puheterapeuttina tehnyttä ja SI-kuntouksen monet vaiheet nähnyttä Satu Rimmasta blogiamme varten. Satu on jäämässä ansaitulle eläkkeelle ensi vuoden alussa, ja siksi meistä on erityisen hienoa saada kuulla juuri hänen ajatuksiaan ja muistojaan puheterapeutin työuralta, kuulomaailmasta ja SI-kuntoutuksen kehityksestä.

Miten päädyit luomaan urasi puheterapian saralla? Missä vaiheessa päädyit SI-kuntoutuksen pariin? 

Puheterapeutiksi ryhtyminen oli pelkkä sattuma. Ammatinvalinnan ohjauksessa lukion jälkeen tuli tämä ammatti vastaan keväällä 1975. En ollut koskaan kuullutkaan moisesta, mutta se kiinnosti ja aloin ottaa selvää mitä puheterapeutti tekee ja missä on koulutus. 70-luvulla Suomessa oli puheterapeutteja hyvin vähän, Turussa 3. Opiskelin ensin Turun yliopistossa fonetiikkaa ja sitten pääsin Jyväskylän yliopistoon lukemaan logopediaa pääaineena. Siihen aikana puheterapeutiksi vaadittiin HuK-tutkinto ja vuoden kliininen puheterapeuttikurssi, valmistuin keväällä 1980. 80-luvun puolivälissä koulutus muuttui logopedian koulutusohjelmaksi ja maisteri-tutkinnoksi. Minäkin suoritin FM-tutkinnon logopediassa vuonna 2008 Helsingin yliopistossa. Opiskeluaikana minua opetti Jyväskylässä kuulovammaisten erikoispuheterapeutti Tuula Pulli. Hän käytti viittomia kuurojen lasten kanssa kuten muutkin erikoispuheterapeutit tuolloin. Sain kipinän kuulovammaisiin hänen työstään. 

Olin kesälomilla puheterapeutin sijaisena Tyksissä. Kuulokeskukset oli perustettu yo-sairaaloihin 70-luvulla ja Tyksin Kuulokeskukseen perustettiin puheterapeutin virka vuonna 1980. Kollega teki hakemuksen puolestani ja sanoi, että hae Kuulokeskukseen. Sain paikan 24-vuotiaana, kyllä se hirvitti kokematonta puheterapeuttia, mutta ylilääkäri sanoi reippaasti, että ”kyllä työ tekijäänsä opettaa”: hän antoi hyvän perehdytyksen ja sitten vaan aloitettiin. En ole siis koskaan oikeasti itse hakenut työpaikkaa, olen ollut samassa toimessa 42 vuotta. Työhön on koko ajan kuulunut kuulovammaiset aikuiset ja lapset, joskin painotus on ollut vahvasti lapsissa. Olin tehnyt puheterapeutin työtäni 15 vuotta kun vastaan tuli sisäkorvaistutekuntoutus. Tyksissä aloitettiin aikuisten kuuroutuneiden istuteleikkaukset vuonna 1995, lasten vuonna 1999. Tosin olin tutustunut aiheeseen jo 1984-85, jolloin Suomessa ensimmäiset 10 aikuista kuuroutunutta saivat yksikanavaisen sisäkorvaistutteen. Yksi silloisista aikuisista päätyi minulle kuntoutukseen, ja kävin korvalääkärien koulutuspäivillä oppimassa mitä kaikkea tähän kuntoutukseen kuuluu.

Miltä SI-kuntoutus näytti sen alkutaipaleella kun lasten SI-leikkaukset aloitettiin? Miten siihen suhtauduttiin asiantuntijoiden näkökulmasta?                                                                        

Lapsille istutekuntoutuksen aloittaminen oli varsin suuri, uusi asia. Kukaan ei tiennyt tarkasti miten kehitys etenee, olimme uuden edessä. Luettiin ja opiskeltiin, käytiin kongresseissa maailmalla kuuntelemassa mitä voisi oppia muualta. Omaa kokemusta ei ollut. Ensimmäisen istutelapsen kanssa soitin alituiseen Helsinkiin kollega Helena Ahdille, jolla jo oli useampia SI-lapsia kuntoutuksessa. Onneksi Suomeen saatiin ihan alusta saakka hyvää koulutusta kuntoutuksessa. Vuonna 2000 aloitti Satakieliohjelma, jolla oli 20-vuotisen toimintansa aikana valtavan positiivinen merkitys istutelapsille, heidän perheilleen ja ammattilaisille. Ristiriidat olivat aluksi suuria, kun kuurojen maailma ei hyväksynyt istutteita. Tässä ristiaallokossa taiteilivat niin ammatti-ihmiset kuin lasten vanhemmatkin useita vuosia.

Sittemmin tilanne on rauhoittunut. Sisäkorvaistute on osoittautunut paljon paremmaksi apuvälineeksi kuin mitä aluksi uskottiinkaan.

Miten SI-kuntoutus ja yleinen ilmapiiri sen ympärillä on sinusta muuttunut vuosien varrella? 

Ilmapiiri istutteita kohtaan on nykyisin myönteinen, vaikka aivan kaikki eivät sitä halua ja on myös lapsia, jotka eivät hyödy istutteesta. Puheterapiasta oli pulaa meidän alueella pitkään, mutta Turun ja Tampereen yliopistojen ja Åbo Akademin puheterapiakoulutusten myötä tilanne on parantunut huomattavasti. Aluksi odotimme huulioluvulle kuulemisen tukea istutteesta, pian kävi kuitenkin ilmi, että lapset todella kuulevat äidinkielensä äänteet ja voivat oppia ymmärtämään ja tuottamaan puhetta. Viittomisen määrä on vähentynyt, vaikka se vieläkin on mukana. Kuntoutuksessa käytetään auditiivis-verbaalia menetelmää, koska lapset kuulevat. Musiikin käyttö kuulon kuntoutuksessa on myös korostunut puheterapeutti Ritva Torpan työn myötä. Osa istutelapsista on kaksikielisiä; puhekieli–viittomakieli. Lapset saavat istutteet nykyisin pääosin hyvin varhain (alle 1v.)  ja aina kaksi istutetta.

Jos lapsi on muuten terve ja normaalisti kehittyvä ja lähiympäristö tukee häntä oikealla tavalla, tuottaa istutekuntoutus nopeasti tuloksia, kaikki eivät edes tarvitse puheterapiaa pitkään. Tässä mielessä puheterapeutin työ on helpottunut.

Tällä hetkellä kuurojen, viittomakielisten lasten määrä on erittäin pieni ja työtä teettääkin huomattavan paljon  heidän kuntoutuksensa ja koulusijoituksensa järjestelyt. On myös monia kuulo-monivammaisia lapsia sekä myöhäisellä iällä Suomeen tulleita maahanmuuttajalapsia, joilla myös on koje- ja istutekuntoutus, mutta heillä ei kaikilla ole mahdollisuutta kielen omaksumiseen lainkaan tai ainakaan kovin hyvätasoisesti. Tässä suhteessa puheterapeutin työ on vaikeutunut ja vaatii monialaista osaamista ja yhteistyötä. 

Suurin muutos työurani aikana on ollut lasten kuuloseulan käyttöönotto sairaaloissa  ja sisäkorvaistutekuntoutus, näiden kahden avulla puhekielen omaksuminen on tullut monelle lapselle mahdolliseksi varsin hyvätasoisena.

Millaisena koet roolisi kuulomaailman ja SI-kuntoutuksen kehityksessä?

Puheterapeutilla on aina ollut tärkeä rooli kuulovammaisen lapsen kuntoutuksessa. Puheterapeutti  pystyy arvioimaan kielen/puheen kehityksen tilanteen lapsen eri ikävaiheissa ja antamaan sopivaa kuntoutusta.

Mistä nautit työssäsi eniten? Mikä on ollut työssäsi kaikista antoisinta?

Ehdottomasti kaikkein antoisinta ovat lapset ja heidän kehityksensä seuraaminen, samat perheet, jatkuvuus.

Olen edelleen suunnattoman ihastunut kun näen lapsen ensimmäiset viittomat tai kuulen ensisanat.

Työn merkityksellisyys on mielestäni suuri, tietää mitä osaa ja tekee. Vaihtelevuutta on sairaalan työpäivissä paljon, aina tapahtuu jotain. Välillä rukataan päivä ihan eri malliin kuin mitä aamulla oli tarkoitus. Moniammatillinen työ Kuulokeskuksessa on parhaimmillaan valtavan antoisaa. Yksin ei kaikkea osaa, mutta aina voi kysyä.

Mitä terveisiä lähettäisit puheterapeutin uraa harkitseville? 

Upea ammatti, merkityksellinen työ. Täytyy olla halu työskennellä ihmisen kanssa ja opetella kohtaamaan erilaisuutta. Myös se on opittava, että kaikkia ei voi auttaa haluamallaan tavalla. 

Entä onko sinulla lähettää terveisiä SI:ta käyttäville lapsille, nuorille ja/tai heidän perheilleen?

Terveiset erityisesti kaikille tutuille lapsille, nuorille ja heidän vanhemmilleen, ja lämmin kiitos monien vuosien yhteisestä taipaleesta! LapCI ry tarjoaa toimintaa, jota sairaala ei voi järjestää: sen toiminta on äärimmäisen tärkeää vanhemmille ja lapselle se on paikka tavata muita istutteita käyttäviä.