Kuulontutkimushuoneen ontossa hiljaisuudessa on samaan aikaan jotain rauhoittavaa ja pelottavaa. Nyt yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen voin yhä kuulla raskaista epämukavista kuulokkeista kantautuvat piippaukset ja tuntea sylissä istuvan lapsen, jonka lämpö saa oman rintakehän vähitellen hikoilemaan. 

Kohtalo onnistui jallittamaan meidän pientä kolmihenkistä perhettämme oikein kunnolla, kun kevättalvella 2001 astuimme sisään Pariisin 14. kaupunginosassa jo tutuksi tulleen kuulontutkijan vastaanotolle. Sisään meni lapsen tulevia viulutunteja suunnitteleva perhe. Ulos tuli äiti ja isä, joiden lapsesta tuli silmänräpäyksessä kuuro.

Vähänpä tiesimme, kun pelokkaina, hiljaisina ja ymmällämme kampesimme marianneraidoilla koristelluissa lastenvaunuissa lekottelevan nelikuisemme suurkaupungin eteläiset kaupunginosat yhdistävään bussi kuusneloseen. Muistan edelleen tuon kotimatkan ahdistavan tunnelman tarkasti. 

Mutta joskus kohtalo muljauttaa sydäntä niin, että silmistä valuu yhtäaikaa surun ja ilon kyyneleitä. Ne sekoittuvat toivon virraksi, joka vähitellen sulattaa rintaa painavan lyijyn. Niin kävi, kun bussi keinui eteenpäin. Esikoisemme tapitti meitä kopan pohjalta pohjoisen sinisillä silmillään. Katse oli juuri niin intensiivinen kuin näöllään puuttuvaa aistia kompensoivalla lapsella on. Luulen, että te kyllä tunnistatte nuo tarkat silmät. Tuona päivänä ne olivat herkeämättömät ja rauhalliset. Ne sanoivat: ”Minä olen tässä. Yhtä kokonaisena kuin aina. Ei ole mitään hätää, äiti ja isä.”

Siltä bussimatkalta sinkouduimme sellaiselle kiertoradalle, jota emme olleet osanneet oman elämämme aarrekarttaan piirtää edes villeimmissä kuvitelmissamme. Se toi pian mukanaan vinkuvia kuulolaitteita, lämpimiä osanottoja, geenitutkimuksia, paluun kotimaahan, kannustavia sanoja, vahvoja mielipiteitä ja lukemattomia ihmisiä, joita emme koskaan olisi kohdanneet ilman tyttäremme hieman tavallisuudesta poikkeavia sisäkorvia. 

Kaiken tämän päätä pyörittävän elämänmuutoksen ja informaatiotulvan takana selkeänä majakkana loisti LapCI ry. Virallisesti jo rekisteröity yhdistys tuolloin 2000-luvun alussa. Mutta käytännössä vielä pieni vanhempien porukka, jolla oli ollut viisautta nähdä, että tässä ristiaallokossa perheet tarvitsevat toisiaan.

Yhdistys oli meille ennen kaikkea joukko ihmisiä, joiden kanssa kanssa saattoi istua alas, ottaa kädestä kiinni ja katsoa toista silmästä silmään millilleen samalta tasolta. Eikä se ollut pelkästään sitä, että joku vihdoin ymmärtää tai että saa olla jonkun kanssa samaa mieltä. Se oli myös yhteistä pohdintaa ja omien ajatusten selvittämistä. Oman perheen ja lapsen tulevaisuuden ottamista omiin käsiin, kun vasemmalta ja oikealta sinkoili jos jonkinlaista neuvoa. Kait sitä, mitä sittemmin on ruvettu arkikielessäkin kutsumaan voimaantumiseksi ja toimijuudeksi.

Olin itse lapsena sellainen hintelä ja arka poika, jolle erilaiset joukkuepelit ja leirit eivät välttämättä tarjonneet suoranaisia kukoistuksen hetkiä. Yhdistystoiminta imaisi kuitenkin pian mukaansa, ja niin sitten löysin itseni natisevista kerrossängyistä, melontaretkiltä ja  ulkomaille asti ulottuneilta yhdistyksen retkiltä. 

Olen ikuisesti kiitollinen, että sain myös toimia LapCI ry:n puheenjohtajana monen vuoden ajan. Harvoin törmää niin sitoutuneeseen ja pyyteettömästi yhteisen hyvän eteen töitä tekevään tiimiin kuin LapCI ry:n hallituksessa.

Toiminnan ja jäsenmäärän kasvaessa myös perheiden lähtökohdista ja valinnoista tuli entistä moninaisempia. Teidän kaikkien hallitustovereiden sydämensivistyksen ja viisauden ansiosta aina kuitenkin löydettiin yhteinen linja. Eikä toimiston seinälle tarvinnut kohokirjaimin mitään sloganeita painaa. Kaikille oli aina selvää, että perhe ja lapset ovat keskiössä. Perheiden valintoja kunnioitetaan ja niitä tuetaan. Niukkoja resursseja ei suunnata rakenteiden ylläpitämiseen vaan konkreettiseen toimintaan, joka tuo jäsenistön yhteen ja saa heidän äänensä kuulumaan.

Vaikka tovi on vierähtänyt siitä, kun edellisen kerran osallistuin LapCI ry.:n toimintaan, tiedän, että sama mahtava meininki jatkuu edelleen ja paljon entistä aktiivisempana. Erityisesti sydäntäni lämmittää, että tuo minua pariisilaisessa bussissa viisaalla katsellaan tuijottanut tyttö on kasvanut ennakkoluulottomaksi aikuiseksi, joka näkee oman erityislaatuisuutensa voimavarana eikä riippakivenä. En oikein edes osaa kuvitella, miten olisin vanhempana pärjännyt ilman LapCI ry:n tarjoamaa kaikupohjaa ja puolienpitoa.

Kiitos ja onnea LapCI ry!