Työuralla – miten minusta tuli Abiliksen tiedotussihteeri

Katja Vis työskentelee Abilis-säätiön tiedotussihteerinä ja hänellä on kaksi sisäkorvaistutetta. Tässä hän kertoo elämästään ja työstään esimerkkinä  kuinka kuulovamman kanssa voi opiskella ulkomailla ja työllistyä itseään kiinnostaviin ammatteihin.

”Meidän kuusihenkisessä perheessä kahdella aikuisella on implantit, ja toisella jopa kahdet. Lapset ovat normaalikuuloisia ja heille vanhempiensa sisäkorvaistutteet ovat yhtä luonnollisia asioita kuin hammaspesu iltaisin, paitsi meillä hammasmukien vieressä on myös implanttien kuivurit ja akkulaturit. Hollantilainen mieheni sai sisäkorvaistutteen elokuussa -92, ollessaan 28-vuotias. Hänet leikattiin Hollannissa. Itse olin samaan aikaan ihan tavallinen korvantauskojeiden käyttäjä, joka ei edes miettinyt sisäkorvaistutteita. Mielestäni ne oli tarkoitettu ”umpikuuroille”.

Vaikeasta kuulovammastani huolimatta olen käynyt kouluni normaalikuuloisten koulussa ja ylioppilaaksi kirjoitin vuonna -92. Olen taitava lukemaan huulilta ja tuohon aikaan apuvälineet eivät olleet mikään jokamannen perusoikeus. Häpesin myös FM-laitettani ja opettaja ei koskaan muistanut laittaa sitä päälle. Minä en sitä vahingossakaan sanonut ääneen. Olin liikunnallisesti ja kuvataiteellisesti lahjakas. Harrastin myös teatteria ja pidin partiosta ja leirielämästä. Kuulovammaisten nuorten toiminta oli myös lähellä sydäntäni, sillä 13-vuotiaana tapasin muita nuoria, joilla oli kuulolaitteet ja jotka kamppailivat samalla tavalla oman identiteetin etsimisen ja ulkoisten paineiden kanssa.

Muistan kuin eilisen päivän kun isäni pakottamalla vei minut kuulovammaisten nuorten tapaamiseen Helsingin huonokuuloiset ry:n toimitiloihin Bulevardille. Kaksi tuntia vänkäsin vastaan, että en sinne ’vammaisten joukkoon mene’. Parin tunnin kuluttua kun isä tuli hakemaan minua, en halunnut lähteä kotiin. Niin kivaa minulla oli!

Kuulovammani näkyi koulumenestyksessä siten, että kaikki opettajat, joilla oli selvä huulio, sain hyviä arvosanoja, mutta jos henkilöllä oli parta tai muuten vaan ei pysynyt paikallaan, sain helposti välttäviä. Kuulovamma teki minut joissakin aineissa varsinainen alisuorittajan kun taas niissä aineissa missä pärjäsin, olinkin sitten hyvä. Kirjoitusten jälkeen minulla ei ollut selvää kuvaa mitä haluan tai minne pyrin. Kaikki energia oli mennyt kuuntelemiseen. Suoritin häthätää julkishallinnon yo-merkonomin tutkinnon, sillä jotakin piti opiskella. Merkonomin tutkinto on ihan näppärä perustutkinto.

Lähdin ulkomaille, tein hanttihommia, katselin maailmaa, opiskelin kieliä ja hain Hollannin teknilliseen korkeakouluun lukemaan arkkitehtuuria ja Haagin Kuvataideakatemiaan. Pääsin molempiin ja valitsin jälkimmäisen, josta valmistuin suunnittelijaksi 2002. Minulla on mm. valokuvaajan, esitystaidon ja kuvataideopetuksen pätevyys. Samaan aikaan olin aktiivinen kuulovammaisten järjestötoiminnassa. Olin mukana järjestämässä kesäleirejä, istuin erilaisissa kokouksissa ja tapasin mielenkiintoisia ihmisiä ympäri maailmaa.

Hollannissa pidin myös useamman näyttelyn yhdessä muiden taiteilijoiden ja muotoilijoiden kanssa. Mielenkiintoista aikaa. Hollantilaisen mieheni molemmat veljet ovat myös kuulovammaisia, ja nykyään heilläkin on sisäkorvaistutteet. Opin hollannin kielen suhteellisen helposti, koska anoppini oli todella kärsivällinen ja jaksoi lempeästi muistuttaa koska G-kirjain korahtaa kurkussa ja koska S-kirjaimen kuuluu suhahtaa poskessa…

Kuuloni alkoi huonontua ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin (-03). Kaksi lastamme on syntynyt Hollannissa ja kaksi Suomessa. Neljännen lapsen jälkeen en kuullut lintujen laulua, mikron piippausta, tai saanut lasten puheesta selvää. Korvat vain soivat ja olin koko ajan väsynyt. Hoidin asioita siten, että pakkasin lapset autoon ja kävin perumassa tai vaihtamassa milloin hammaslääkäriaikaa, milloin neuvola-aikaa. En saanut selvää puhelimessa, vaan tarvitsin huulion. Olin jo jonkin aikaa puhunut HYKS:ssä, että tarvitsen ehdottomasti sisäkorvaistutteen. Neljä vuotta hurahti tässä prosessissa kunnes sain ensimmäisen sisäkorvaistutteeni vuonna 2009. Ensimmäinen implantti paransi huimasti elämänlaatua! Sain lasteni puheesta selvää, opin kuulemaan puhelimella vaikka keskellä hälyä, pystyin osallistumaan pieniin ryhmäkeskusteluihin ja arki sujui huomattavasti helpommin. Tästä innostuneena halusin ehdottomasti toiseenkin korvaan implantin, sillä oli ihan hassua olla ns. yksikorvainen. Eihän silmälasejakaan anneta yhdellä linssillä…

Tämä(kään) ei ollut yksikertainen prosessi. Sain oikeaan korvaani implantin vasta vuonna 2014, mutta sitä ennen piti kirjoittaa yksin ja ystävien kanssa lehtien mielipidepalstoille, puhua korvalääkärit kyllästymiseen asti ympäri ja ennen kaikkea jaksaa ja muistaa pitää asiaa koko ajan esillä. Tuntui, että koko SI-piireissä kuhisi: ”Miten tuo kehtaa haluta toista ja miksi minä en saa edes sitä ensimmäistäkään sisäkorvaistutetta jne”. Suomessa oltiin selkeästi jonkinlaisessa murroskaudessa. Minua kiinnosti vain se miten meidän perhe selviytyisi ja kuinka saisin lasteni puheesta selvää. Vaikka miehelläni on kanssa sisäkorvaistute, niin hän ei pysty vaikkapa soittamaan.

Toinen implanttileikkaus vahingoitti makuhermoa ja minulla on edelleen oikea puoli hiukan ”outo”. Lisäksi minulla oli kipuja leikkauksen jälkeen. Ainoastaan liikkuminen metsässä koiran kanssa auttoi; sain ajatukset muualle. Tuosta on jo onneksi aikaa. Juuri nyt pystyn nauttimaan siitä, että kahdella implantilla kuulee niin paljon paremmin kuin yhdellä! Samaan aikaan joudun toteamaan, että väsyn paljon helpommin kuin aikaisemmin. Toimin työssäni tiedottajana Abilis-säätiössä ja joudun päivittäin tekemisiin erilaisten ihmisten kanssa, joilla lähes kaikilla on eri aksentit ja eri äidinkieli kuin minulla. Kotona lapset huolehtivat, että hiljaista hetkeä ei ole.

Joskus on viikkoja kun kiroan sisäkorvaistutteet ja sen kun taas kuulen. Se on selkeästi merkki, että olen mennyt mukavuusalueen ulkopuolelle, eli istunut kokouksissa, skarpannut, ollut lasten harrastustoiminnassa aktiivisesti mukana ja vaikkapa myynyt metrilakua monta tuntia kaikuvalla urheiluhallilla. Kaikkeen ei tarvitse venyä, sehän nyt on selvä, mutta samalla olen kyllä ihminen joka haluaa testata rajojaan ja nauttii siitä miten hienoja apuvälineitä meillä on! Tarve hiljaisuudelle on nykyään iso ja viihdyn mainiosti yksin, ilman, että olen yksinäinen. Juuri äskettäin sanoin miehelleni, että lähden joku viikonloppu yksin Keski-Suomen mökille koiran, kirjan ja suklaan kanssa. Tähän mieheni vastasi: ”Menet ihmeessä, mutta implantteja ei varmaankaan kannattaisi ottaa pois, turvallisuuskysymys”. Enpä ole ennen moista ajatellut.

Työkaverillani on myös sisäkorvaistutteet ja se on kyllä ihan mielettömän kiva juttu. Vertaistukea parhaimmillaan. Työpaikkani tukee kehitysmaiden vammaisten toimintaa. Abiliksen antamalla taloudellisella tuella esimerkiksi kuulovammaiset lapset ovat päässeet kuulontutkimukseen Sambiassa ja huonokuuloisille lapsille on hankittu kuulolaitteita Keniassa. Esimerkkejä on satoja.

Olen käynyt kouluissa puhumassa erilaisuudesta ja globaalikasvatuksesta. Haluaisitko sinä tietää enemmän? 🙂 Abilis-säätiö on ollut myös mieluinen TET-harjoittelupaikka. Huomioimme ensisijaisesti vammaiset harjoittelupaikan hakijat.

Haluatko tukea toimintaamme? Tee lahjoitus: http://bit.ly/1F53Wk1

Luonnollisesti meitä voi seurata Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Kotisivumme ovat parhaillaan uudistumassa, mutta lisätietoa löytyy: www.abilis.fi.”

Teksti: Katja Vis

katja.vis@abilis.fi