Mä oon Helmi, ja halusin jakaa pohdintoja kuulevana kuurona olemisesta.

Usein minulta kysytään, identifioidunko kuuroksi vai kuulevaksi. Rehellinen vastaus on: en tiedä. Olen ollut aina kuulevien kouluissa, harrastuksissa ja ympäristöissä. Mutta silti en ole koskaan täysin kokenut kuuluvani joukkoon. 

Nykyään ymmärrän, että minun ei tarvitse sovittautua mihinkään muottiin. Voin olla oma itseni: välimuoto. Siinä auttaa se, että olen saanut tavata muita kaltaisiani vertaistukitapahtumissa. On helpottavaa nähdä, ettei olekaan yksin tämän tunteen kanssa. 

Matka alkoi viitotulla suomen kielellä

Olen synnynnäisesti kuuro ja sain istutteen kaksi- ja puolivuotiaana. Ensimmäinen kieleni oli viitottu suomi, jota myös vanhempani alkoivat opetella kanssani. En ole koskaan täysin oppinut viittomakieltä, mutta haluaisin, jotta voisin kommunikoida helpommin viittomakielisten kanssa ja ymmärtää paremmin omaa kulttuuritaustaani. 

Koen välillä ristiriitaa sen kanssa, etten hallitse kuurojen omaa kieltä kunnolla. Se on sääli, sillä tunnen kuitenkin kuuluvani kuurojen yhteisöön edes osittain. Mutta nyt olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja työn puolesta päässyt vk-kurssille, missä sain kaivella vanhasta muistista viittomia sekä oppia paljon uusia. Se kurssi oli työn puolesta myös todella hyödyllinen, sain laajennettua paljon ammattisanastoa, jota tulen tarvitsemaan esim. leireillä työskennellessä. Suosittelen vahvasti, jos olet harkinnut käydä jollakin kurssilla!

”Outo” SI-käyttäjä: en kaipaa hiljaisuutta 

Moni sisäkorvaistutteen käyttäjä kertoo, että he tykkäävät ottaa laitteen pois kotona tai rauhoittuessaan. Minä en. Pidän laitetta lähes aina päällä: ainoastaan aamuisin saatan lykätä sen laittamista, kunnes olen saanut aamutoimet hoidettua. 

Inhoan sitä, jos akku loppuu esimerkiksi kaupassa tai autoa ajaessa. Silloin tuntuu turvattomalta, vaikka osaan hyvin lukea huulilta. Mutta kuurojen maailmassa tämä ei häiritse. Kun olin mukana esimerkiksi Pipsoissa, kuurojen naisten futsalmaajoukkueessa, kommunikointi ilman ääntä oli normaalia. Ei tarvinnut stressata siitä, kuulenko vai en. 

Kuulevien maailma väsyttää, enää en jaksa esittää 

Nuorempana yritin kovasti olla kuuleva. En halunnut, että kukaan huomaisi eroani. Ja kyllähän se onnistui, mutta se oli uuvuttavaa. Pelkäsin, että minua pidettäisiin erilaisena tai että minua kohdeltaisiin toisin, koska minulla oli ”ylimääräinen asia” korvassa. 

Nyt en enää jaksa esittää. Kerron tilanteesta avoimesti, jos se on tarpeen. En häpeä enkä piilottele. 

Kuurojen maailma on tuttu mutta kaukainen 

Viime aikoina olen ollut vähemmän mukana kuurojen tapahtumissa. Nuorempana kävin enemmän, ja viittominenkin sujui silloin paremmin. Nyt huomaan, että viittominen ei tule niin luonnostaan, ja se tekee osallistumisesta vaikeampaa. Se tuntuu vähän surulliselta, koska haluaisin tuntea kuuluvani paremmin siihenkin maailmaan. 

Ehkä vielä joskus pystyn liikkumaan maailmojen välillä vaivattomammin. 

Välimuoto – ja rikkaus 

Istute ei tee minusta kuulevaa. Eikä kuurous tarkoita hiljaisuutta. Olen jotain siitä väliltä, ja olen oppinut näkemään sen myös rikkautena. 

Minne sinä tunnet kuuluvasi? 

Helmi Viljanmaa
Järjestöassistentti