Toimiston sähköpostiin kilahti viesti: ”Hei, olen taiwanilainen maisteriopiskelija Aalto-yliopistosta. Teen tuotesuunnittelun lopputyötä kuulovammaisten apuvälineeseen liittyen. Haluaisin löytää yhteyden suomalaisiin kuulovammaisiin.” Yentsen, ennakkoluuloton nuorimies, saapui LapCI ry:n toimistolle kertomaan projektistaan. Tutustuimme ja laitoimme pyörän pyörimään eteenpäin Kuuloliiton nuorisotoimintaan.

Toisena keväisenä päivänä järjestimme kaksikielisen tapaamisen pienten SI-lasten perheille. Mukaan tulivat Marissa ja pikkuinen Isabella, jotka olivat vastikään muuttaneet Englannista Suomeen. Heidän kulttuurinen taustansa on Manner-Kiinassa, kotikielinä mandariini ja englanti.

Kesän korvalla Yentsen kertoi perheensä olevan tulossa käymään Suomessa. Itsekin kuulovikaisen nuoren äitinä halusin tavata Yentsenin äitiä, koska ihailin pojan englanninkielen taitoa. Mietin, millaisin konstein perhe oli saavuttanut sen, että kiinankielinen mies pystyy opiskelemaan englanniksi Suomessa. Hänen kielitaitonsa kun oli saavutettu ilman sisäkorvaistutteiden tukea.

Asiasta tuli puhe myös Marissan kanssa. Pyysin hänet ja Isabellan tapaamiseen mukaan. Enpä tiennyt, miten tärkeäksi tämä kohtaaminen tunnelmallisessa Café Regattassa osoittautuisikaan. Sain todistaa sen perspektiivin syntymistä, jonka näkymä tulevaisuuteen antaa.

Me sisäkorvaistutelasten äidit tiedämme, millaisia huolia lapsen tulevaisuudesta mielessä pyörii. Erityisesti kuulovammapolun alkuvaihe on huoliherkkää aikaa. Saati sitten, jos on yksin vieraassa maassa, vieraan kielen parissa. Kiinalaisen äidin huoli lapsen kiinankielen intonaation kehittymisestä oli todellinen. Kohdatessaan montaa kieltä puhuvan roolimallin äidin huolet hälvenivät silminnähden. Yentsenin blogi elämästä kuulovammaisena vaihto-opiskelijana avasi Marissalle oven maailmaan, jota hän oli kaivannut ja josta hän sai helpotusta.

Meillä ei Yentsenin äidin kanssa ollut yhteistä kieltä. Mutta vertaisuuden tuntemiseen sitä ei tarvita. Toisen kulkeman polun näkee silmistä ja olemuksesta. Näkee tavasta, miten toinen puhuttelee omaa lastaan. Jaoimme äiteinä kokemuksen siitä, että  lapsen itsetunnon kivijalka nojaa vanhemman katseeseen. Jos me uskomme lapsen kykyihin, hän oppii uskomaan niihin myös itse.

Kohtaaminen vahvisti tunnetta vertaistuen merkityksestä. Se ulottuu yli kulttuurien, yli kielien, yli historiallisten hetkien. Jos onnistuimme Yentsenin äidin kanssa antamaan Marissalle tunteen siitä, että elämä jatkuu ja tulevaisuus on valoisa, olimme tehneet oman osamme tässä äitien vertaisuuden ketjussa. Tällä kertaa akseli ulottui välille Taiwan-Kiina-Suomi.

Kesäterveisin, Leena