Tämän vuoden teema on meillä työntekijöillä saanut välillä sormen menemään suuhun: mitä se vuorovaikutus oikein tarkoittaa käytännössä? Mitä kaikkea se käsittää? Ja miten vuorovaikutus ja tutkimustieto nivoutuvat yhteen?

Pitkien pohdintojen jälkeen olemme tulleet siihen tulokseen, että vuorovaikutus on ennen kaikkea ymmärrystä siitä, että kaikki on yhteydessä kaikkeen: esimerkiksi sisäkorvaistuteen käyttäjä on usein jatkuvassa vuorovaikutuksessa kuulon ammattilaisten kanssa, ammattilaiset ovat yhteydessä tutkijoihin, ja tutkijat taas saavat tietonsa suoraan sisäkorvaistutteen käyttäjiltä ja heidän vanhemmiltaan.

Vuorovaikutus on sekä arjen pienissä hetkissä kuin myös yhteiskunnallisella tasolla. Vuorovaikutus on keskustelua ihmisten kanssa, joiden elämä ja tavat saattavat olla hyvinkin erilaisia kuin omamme, ja heiltä oppimista. Vuorovaikutuksessa molemmat osapuolet saavat hetkestä jotain irti: yhteydestä saatava vaikutus voi olla vaikka uusi, orastava ajatus tai koko elämän mullistava oivallus.

Yhdistyksemme toiminnassa vuorovaikutuksella on suuri painoarvo, sillä me uskomme vahvasti vertaistuen voimaan. Hetket, jolloin jaamme omasta elämästämme toiselle ja saamme vuorostaan kuulla siitä, miltä heidän arkensa näyttää, jättävät usein vahvoja muistijälkiä. Näiden hetkien pohjalta saatamme jopa hakea uusia kokeiluja ja tapoja omaan elämäämme: Uskaltaako teidän imppalapsenne käydä jo uimassa vesisuojien kanssa? Ai te käytte bänditreeneissä? Ei vitsit, tuota mekin voisimme kokeilla!

Luonnollisesti vuorovaikutuksessa piilee myös sudenkuoppia, kuten itsensä haavoittuvaksi asettaminen sekä oman tilanteen liiallinen vertaaminen muihin. On helppo lähteä vertaamaan omia tapojaan ja kykyjään toiseen, ja täyttää ajatuksensa huolilla: Miksi minä en osaa? Miksi jokin asia on minulle niin vaikeaa, kun tuolta toiselta sama asia käy kuin tanssi? Tällöin levotonta mieltä voi tyynnytellä muistamalla vanhan viisauden: me olemme kaikki yksilöitä omine haasteinemme, vahvuuksinemme ja heikkouksinemme. Sinä riität juuri sellaisena kun olet, vaikka et tekisikään juuri samoja asioita kuin muut. Jokaiselle ihmiselle (ja perheelle) paras elämä on heidän itsensä näköistä, ei kopiota kenestäkään muusta. Aina voi kokeilla, mutta kaikesta ei tarvitse tykätä!

Toivomme, että tämän teemaliitteen materiaalit inspiroivat perheita kokeilemaan uusia asioita, kuten vaikkapa sanaleikkien, soittamisen ja laulamisen lisäämistä arkeen. Juha-Miguel Peltomaan haastattelu toimii jälleen kerran oivana muistutuksena siitä, että hyvinkin kokeilevien polkujen kautta voi löytää omat unelmansa. Niin kuin hän sen muotoileekin, ”sisäkorvaistute on siitä päivästä lähtien iso supervoimasi, kun hoksaat miten supervoimasi toimii”.

Syksyisin terveisin,
LapCI ry:n toimistolaiset

Haastattelussa viihteen monitaituri Juha-Miguel Peltomaa

Hei, kerro vähän itsestäsi!
Olen Juha-Miguel, 25 v., SI:n käyttäjä ja asustelen PK-seudulla. Juureni ovat Kolumbiassa, jossa olen viettänyt elämäni ensimmäiset vuodet. Käytän arjessani puhuttua suomen kieltä että suomalaista viittomakieltä.

Mitä kaikkea teet tällä hetkellä?
Työskentelen media-alalla, opiskelen korkeakoulussa kuntoutus- ja liikunta-alaa, harrastan valokuvausta, näen usein frendejä ja kokkailen paljon kotona aina, kun arjen pyörteet antavat myöten (bravuurini on kolumbialainen vuoristosalaatti vuohenjuustolla). Lisäksi olen toiminut leiriohjaajana 8-9 vuotta, työskennellen pääosin KLVL ry:n leireillä. Sitä hommaa olen halunnut pitää mukana matkassa mahdollisimman kauan, sillä muistan itsekin että leireiltä saatu vertaistuki on ollut korvaamatonta silloin, kun olen itse ollut leiriläisenä. Haluan antaa nyt saman mahdollisuuden muille oman työni kautta.

Tosi paljon kaikkea on meneillään, vaikka korona veikin monta työprojektia mukanaan tai siirsi niitä eteenpäin. Toimin tällä hetkellä Pikku Kakkosen viittomakielisenä juontajana ja toimin myös Yle-kioskilla juontajana. Teen myös paljon hiljaista työtä kameroiden takana. Käsikirjoitan esimerkiksi lastenohjelmia ja sketsejä. Käännän myös paljon käsikirjoituksia suomen kielestä suomalaiselle viittomakielelle. Kiireisen arjen vastapainona harrastan paljon kestävyysliikuntaa ja näen ystäviä. Ne tuovat mukavaa vastapainoa.

Kerro vähän koulutaipaleestasi!

Kävin peruskoulun kokonaan viittomakielisessä ympäristössä. Osittain tästä syystä viittomakieli on jäänyt minulle niin vahvaksi kieleksi. Olen kuitenkin täysin kaksikielinen ja arjessa käytän kumpaakin kieltä sujuvasti mutkitta. Kotona meillä lapsuudessani käytettiin pääosin puhuttua kieltä, vaikka pikkusisko ja äiti osaakin jonkin verran viittoa. Viittomakielen taidosta on hyötyä sellaisissa tilanteissa, jossa ei voi pitää kuulolaitteita. Olen perheeni ainut huonokuuloinen.

Peruskoulun jälkeen olen alun perin lähtenyt opiskelemaan lähihoitajaksi suuntautuen opinnoissa vammaistyön osaamisalalle. Kipinä alalle syttyi yläasteen TET-kokeilun aikana, kun pääsin työskentelemään erityistukea tarvitsevien henkilöiden parissa. Valmistumisen ja hetken työskentelyn jälkeen päätin vielä suunnata korkeakouluopintojen pariin. Tällä hetkellä olen valmistuvan vaiheen toimintaterapiaopiskelija, vaikka media-ala on vienyt kokonaan mennessään.

Mitä toiveammatteja sinulla oli lapsena?
Varsinaista toiveammattia minulla ei ole koskaan ollut. Lapsuudessa olen aina ihaillut astronautteja, sillä astronautit, jos jotkut pystyvät ihan mihin vain. Olen lapsena ollut huonon kuuloni vuoksi todella ujo ja todella epävarma itsestäni. Minulla on ollut etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa vaiheita, jolloin kotoa poistuminen on tuntunut todella ahdistavalta, kun en etenevästä kuulovammastani johtuen uskaltanut enää lähteä muiden tapaan ulos tapaamaan kavereita. Jatkuva muiden keskusteluista ja pelien säännöistä ulkopuolelle jääminen oli hyvin musertavaa hyvinkin useasti. Siksi lapsena ajatus niin rohkeista ja taitatavista ihmisistä kuin astronautit on ollut kutkuttava ja kiehtova.

Olen kuitenkin ollut pohjimmiltani aina esiintyjä, vaikka en sitä itse aiemmin tiedostanutkaan. Monesti ajatukset harhailivat esimerkiksi koulun penkillä mielikuvituksellisissa tilanteissa, jossa olen lavalla esiintymässä isolle yleisölle. Pidin lapsena usein esimerkiksi siskoni kanssa erilaisia esityksiä vanhemmillemme, rekvisiittoineen kaikkineen. Esiintyminen on ollut kaiketi aina kaikista luonnollisin tapa minulle ilmaista itseäni ja fiiliksiäni.

Millaisia ajatuksia sinulla oli tulevaisuuteen liittyen yläaste- ja ammattikouluikäisenä?
Näin jälkeenpäin ajateltuna koen, että ulkoapäin tulleet odotukset ovat vaikuttaneet jonkin verran valintoihini. Olin ehkä hieman hukassa, enkä ehkä uskonut siihen, että esiintyjänä olemisesta voisi tehdä ammatin. Vaikka omasta lähipiiristäni löytyy paljon lajissaan menestyneitäkin muusikoita ja taiteilijoita on tuossa iässä silti haastavaa nähdä miten loisi oman tiensä uralle.

Millaisia haasteita/mahdollisuuksia sisäkorvaistute on tuonut sinulle tullessaan?

Parhaat ystäväni on löytyneet huonokuuloisten/kuurojen piirien kautta, ollaan yhdessä matkusteltu ja koettu paljon. Viittomakielisyys on vahvasti myös päivittäin läsnä erilaisissa yhteyksissä – esimerkiksi suomen media-alan kentällä ei ole paljon viittomakielisiä. Minulle on todella tärkeää päästä edistämään suomalaisen viittomakielen asemaa suomalaisella media-alan kentällä. Tärkeää on normalisoida sitä, että viittomakielinen ihminen voi olla erilaisissa jutuissa ja mediasisällössä mukana ilman, että kontentti liittyy jotenkin erityisesti viittomakielisiin tai viittomakieleen. Dokumentit sekä muut viittomakieltä käsittelevät asiaohjelmat ovat erittäin tervetulleita ja niitä tarvitaan. Kuitenkin tällä hetkellä näemme aivan liian vähän viittomakielistä jengiä tekemässä sisältöä ja kontenttia valtaväestön kanssa ilman, että viittomakieltä tai viittomakielistä henkilöä itsessään pointataan tai nostetaan jalustalle jotenkin erityislaatuisena juttuna, joka on lopulta hyvin toiseuttavaa vaikka tarkoitusperät ovat hyvät.

Erityinen haaste sisäkorvaistutteen kanssa on ollut se, että olen paljon pohtinut omaa identiteettiäni. Kuka oikein olen? Mihin kuulun? Elän itse päivittäin kahden erilaisen kulttuurin ja kielen sekä yhteisön keskellä. Toinen yhteisöistä on valtaväestö ja toinen suomalainen viittomakielinen yhteisö.

Onko sinulla urahaaveita tulevaisuuden suhteen?
On vaikka mitä mielessä mitä haluaisi tehdä! Lyhytelokuvan kautta näyttelemään pääsy oli tosi kivaa, olisi mahtava päästä tekemään sitä lisää tulevaisuudessakin. Toivon, että pääsen omalta osaltani tuomaan Suomen mediakentälle lisää erilaisia tyyppejä. Toivon myös, että 10-20 vuoden päästä saan edelleen tehdä töitä ihmisten viihdyttämisen parissa.

Onko sinulla terveisiä sisäkorvaistutetta käyttäville nuorille, jotka paraikaa pohtivat mihin suuntaisivat opiskelemaan ja töihin tulevaisuudessa?
Sisäkorvaistute on siitä päivästä lähtien iso supervoimasi, kun hoksaat miten supervoimasi toimii.

Kiitos Juha-Miguel! Olkaamme kaikki oman elämämme astronautteja!

Asiantuntija-artikkeli: Keskustellaan

Ihmisellä on luontainen pyrkimys muodostaa yhteys toisen ihmisen kanssa ja ylläpitää yhteisymmärrystä. Keskustelu on sekä omaa ilmaisua että vastaanottoa, vuorottelua. Keskustelutaidot opitaan mallista. Jo aivan pieni lapsi virittyy vuorovaikutukseen toisen ihmisen kanssa. Suunnilleen yhden vuoden iässä hän mielellään alkaa osoittaa sormella jotain kiinnostavaa kohdetta. Tällöin aikuisella on herkullinen tilaisuus tarttua lapsen kommunikaatioaloitteeseen ja kommentoida asiaa ja kertoa siitä lapselle lisää. Koska kohde on tällöin lasta kiinnostava, hän on myös motivoitunut ottamaan tietoa vastaan kielen kautta.

Meillä aikuisilla on herkästi halu täyttää kaikki hiljaiset hetket omalla puheella, jotta lapsi varmasti saisi kielelle altistusta riittävästi. Oman puheen tauottaminen on vaikeaa, mutta tärkeää. Puhumalla itse koko ajan opettaa lapselle, kuinka ei tarvitse kuunnella ja kuinka ei tarvitse osallistua keskusteluun. Tämä passivoi lasta kommunikoijana. Tauko merkitsee, että nyt on sinun vuorosi osallistua. Huonokuuloinen lapsi tarvitsee usein tavallistakin enemmän aikaa prosessoidakseen, mitä juuri sanottiin ja mitä siihen vastaisin. Aikuisen on hyvä miettiä, jutteleeko lapsen kanssa vai lapselle.

Toisen ja kolmannen ikävuoden aikana lapsen sanaston kehitys on usein jo niin pitkällä, että hän pystyy osallistumaan keskusteluun kielellisesti. Jo 4–5-vuotiaan lapsen kanssa keskusteleminen on varsin sujuvaa ja tasapuolista. Keskusteleminen on paitsi kielen kehitystä eteenpäin vievää, myös aitoa vuorovaikutusta, toista arvostavaa, mielihyvää tuottavaa ja motivoivaa.

Keskustelunomainen lukutuokio pienenkin lapsen kanssa kirjan kuvien parissa kannattaa! Yhteinen kuvien ja samalla tarinan tutkiminen rauhoittaa lasta ja lisää läheisyyttä aikuisen ja lapsen välillä. Samalla lapsi saa harjoitella mm. toisen kuuntelemista ja huomioonottamista sekä omaa kerrontaa. Kuvista keskustellessa pieni lapsi mielellään osoittaa sormella häntä kiinnostavaa kuvaa. Taas aikuisella on mahdollisuus tarttua asiaan ja kertoa kuvasta. Aikuinen voi myös esittää kuvista kysymyksiä (”Mikä tuolla katolla on?”, ”Kukas tuolta tulee?”, ”Missä pupun porkkana on?”, ”Mitä kissa tekee?”, ”Mitä luulet, kenen kaulahuivi tuo on?”, ”Miltähän ketusta nyt tuntuu?”, ”Miksi Aino on tosi vihainen?”). Pienen lapsen kanssa on tavallista, että aikuinen sekä kysyy kysymyksen että vastaa siihen itse. Näin aikuinen mallittaa kielenkäyttöä.

Lapsen kuuntelutarkkaavuustaitoja harjaannuttaa hyvin lauseen jättäminen vähän kesken, jolloin lapsi saa täydentää sen loppuun (”Katso, Pete aikoo mennä rappuset….”). Joskus voi olla mukavaa kertoa kirjan sivuista vuorotellen. Aikuinen voi myös liittää tarinan tapahtumia lapsen omiin elämänkokemuksiin (”Muistatko, mitä meille tapahtui junassa kesällä?”). Kirjan tapahtumia voi myös muistella myöhemmin, vaikka kirja ei enää olisikaan käsillä. Kirjojen sisältö ruokkii tutustumista sellaisiinkin maailmoihin ja sanoihin, joihin ei arkisessa elämässä törmää. Tarinoiden avulla lapsi oppii samaistumaan monenlaisiin kohtaloihin. Tämä vahvistaa lapsen empatiakyvyn ja suvaitsevaisuuden kehittymistä.

Myös kännykän valokuvien tutkiminen keskustellen on lapsista yleensä mukavaa. Voisiko reissulta ottaa niin monta tapahtumakuvaa, että niistä saisi aikaan ihan juonellisen tarinan! Ja mikä parasta, sen tarinan henkilöt ovat ihan parhaita, minä itse sekä tuttuja ja läheisiä.

Sari Vikman
Puheterapeutti
Lähteenä mm. Loukusa ja Paavola (toim.), Lapset kieltä käyttämässä (2011).

CIsumusa-hankkeen lopputuotokset: Tutkimustietoa kuulon kuntoutuksen ja musiikkitoiminnan saralla

CIsumusa-hanke on tullut päätökseensä. Hankkeen tuloksia esiteltiin päätösseminaarissa 7.9. Helsingissä. Hankkeen rinnalla kulkeneen MULAPAPU-tutkimuksen alustavat tulokset vahvistavat käsitystä siitä, että musiikkitoiminnasta on valtavasti hyötyä kuulovammaisten lasten kuulon ja puhutun kielen kehitykseen. Tutkimusten aineistoa on analysoitu vasta vähän, mutta niiden pohjalta on syntynyt jo monta lopputyötä. Alla koottuna tietoa Helsingin logopedian opiskelijoiden pro gradu -tutkielmista.

MULAPAPU-tutkimuksen alustavia tuloksia

Anne Rantsi: ”Kuulovammaisten lasten epäsanatoiston ja sanaston käytönkehitys musiikki-interventiossa.”
Monitapaustutkimuksessa analysoitiin epäsanatoistosta lasten oikein toistamien tavujen määriä ja sanapainojen tuottoa. Tutkimuksen tilastoanalyysien mukaan sanaston käyttö testissä parani hankkeen myötä, mikä viittaa puhemuskarin vaikuttaneen positiivisesti lasten sanaston käyttöön ja nimeämistaitoihin.

Anni Huovinen: ”Kuulovammaisten lasten epäsanatoisto ja fonologisen muistin yhteys kotona laulamiseen.”
Tutkielmassa tarkasteltiin sitä, miten lapsi toisti oikein tavuja ja äänteitä epäsanatoistotehtävässä, ja mitattiin ns. fonologista muistia eli kuulomuistia. Lisäksi Huovinen tarkasteli työssään lasten suoriutumisen yhteyksiä vanhemman laulamiseen. Kuulomuistitehtävissä parhaiten suoriutuvatkin ne lapset, joille laulettiin päivittäin kotona ja ne, jotka lauloivat itse.

Reea Pilli: ”Kotona laulamisen ja musiikki-intervention merkitys kuulovammaisen lapsen sanapainojen tuotolle sekä sanapainojen akustisten vihjeiden havaitsemista.”
Akustisten vihjeiden havaitsemista tutkittiin tehtävässä, jossa lapsi kuunteli sanoja, joissa ensimmäisen ja toisen tavun äänen korkeus, kerto tai voimakkuus olivat samat tai erilaiset. Tutkimusten tilastollisten tulosten perusteella vain SI-lasten sanapainojen tuotto ja havaitseminen kehittyi puhemuskarin aikana.

Sallamari Katainen: ”Kotona laulamisen ja ohjatun musiikki-intervention yhteys kuulovammaisten lasten sanaston kehitykseen.”
Katainen tutki kahden eri tehtävän avulla kuulovammaisten lasten sanaston kehitystä puhemuskarin aikana. Tutkielmassa tarkasteltiin lapsen sanaston kehitystä myös vanhemmille suunnatun Leinikki-kyselyn avulla. Tuloksista selviää, että lasten nimeäminen ei kehittynyt merkittävästi puhemuskarin aikana, mutta sanasto kasvoi Leinikki-kyselyn vastausten perusteella. Tutkimuksessa huomattiin myös, että äidin korkeampi koulutus oli yhteydessä lasten suoriutumiseen Bo Ege -nimeämistehtävässä.

Tiiti Eerikäinen: ”Kuulovammaisten lasten semanttisen sanasujuvuuden kehitys musiikki-intervention aikana, ja kotona laulamisen merkitys.”
Tämä tutkimus on tiettävästi ensimmäinen, jossa tutkittiin ohjatun puhemuskaritoiminnan yhteyttä alle kouluikäisten kuulovammaisten lasten semanttisen sanasujuvuuden kehitykseen. Tuloksissa vähemmän laulavien vanhempien lapset kehittyivät hyväksyttyjen sanojen määrässä puhemuskarin aikana, mutta paljon laulavien vanhempien lapset eivät. Tärkeä havainto oli se, että paljon laulavien vanhempien lapset suoriutuvat jo ennen puhemuskaria paremmin, kuin vähän laulavien vanhempien lapset.

Ilona Siltanen: ”Kuulovammaisten ja normaalikuuloisten lasten sanasujuvuustaidot sekä niiden yhteys lapsen kotona laulamiseen.”
Tässä verrattiin kuulovammaisten lasten suoriutumista normaalisti kuuleviin lapsiin semanttisissa sanasujuvuustehtävissä. Tulokset osoittivat, että kuulovammaisten ja normaalikuuloisten lasten ryhmät eivät eronneet toisistaan tilastollisesti merkittävästi. Kuitenkin verrattuna kotona harvemmin laulaviin kuulovammaisiin lapsiin, jo ennen puhemuskarin alkua päivittäin kotona laulavat kuulovammaiset lapset tuottivat suurempia kokonaismääriä ja hyväksyttyjen sanojen määriä, yhtä paljon tai enemmän kuin normaalisti kuulevat lapset.

Anna-Sofia Luoma: ”Musiikki-intervention vaikutus kuulovammaisen lapsen sanasujuvuuteen ja nopeaan sarjalliseen nimeämiseen.”
Luoma tutki kuulovammaisten lasten kykyä hakea sanoja muistista ja tuottaa niitä rajoitetussa ajassa. Tämän lisäksi Luoma tutki lasten kuvasarjojen nimeämisen nopeutta. Tilastollisesti merkittäviä muutoksia puhemuskarin aikana tapahtui eniten sanasujuvuustehtävässä, jossa nimettiin vaatteita. Nopean sarjallisen nimeämisen tehtävässä tilastollisesti merkittäviä muutoksia ei tapahtunut. Tulosten perusteella musiikkia on hyvä käyttää kuulovammaisten lasten kuntoutuksessa jo ennen kouluikää, sillä se vaikuttaa positiivisesti lasten sanahakuun ja sujuvaan sanojen tuottoon.

Heidi Laulumaa: ”Etänä toteutettu CIsumusan puhemuskari kuulovammaisille lapsille ja kielenkehitystä tukevien musiikillisten elementtien käyttö ja arjen musisoinnin tukeminen.”
Laulumaa toteutti tutkimuksen keväällä 2021 etänä pidetystä CIsumusa-puhemuskarista. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää kuinka etäyhteydellä pidetty puhemuskari palvelee hankkeen tavoitteiden toteutumista. Tutkimuksessa selvisi, että puhemuskariin osallistumisen myötä musiikin käyttö arjessa lisääntyi perheissä. CIsumu.sassa käytettiin monipuolisesti erilaisia kielenkehitystä tukevia musiikillisia menetelmiä, joista vanhemmat saivat ideoita kotona musisoimiseen.

Toimitus ja taitto: Isa Pulli, Iiris Idman ja Katariina Varjonen